Niin hiljainen on katu,
on kuulas tähtiyö,
ja vanha kirkonkello
jo kahtatoista lyö.
Ja lumi peittää katot
ja härmää huokuu maa,
käy pakkanen ja paukkuu,
kyyviirit vingahtaa.
Jääpuikot räystään alla
ne aavevarjon luo,
ja pilven alta virtaa
kuun kylmä valovuo.
Kuin lahti loistaa tori
kuin valua se vois
yön taivaan tähtimereen
ja haihtuis ilmaan pois.
On kummallista kaikki,
maa tyynnä hengittää,
sen unta taivas valvoo,
ja sieluun rauha jää.
Nyt ajaa Uni reessä,
sen taikatiuvut soi,
kuun juopaan hepo häipyy,
jäähilseet karkeloi.
Nään sadun suurta unta,
kuu hohtaa huoneeseen,
ja hilseen hilke soittaa
mun uneen hiljalleen.
MAISEMA.
Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,
jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,
punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa
kahden kaarneen linnantornin päällä.
Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli,
kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,
vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta
katselee kauvas yksinäinen vanki.