III.
Kun kuulen viulunsoiton,
ja jostain ullakolta laulu soi,
niin muistan monen vanhan lemmenvoiton
ja hymähdän, en juuri muuta voi.
Ma lemmen pauloin kytkin
jo monen naisen, jonka hylkäsin,
kuin ennen huumaavat ne minut nytkin,
mut uskon heihin minä menetin.
Ja ehkä minä löydän,
kun parit palaa ilojuhliltaan,
sen nuoren lehtolemmen uhripöydän
ja sydäntäni lämmitellä saan.
VANHA KATU.
Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,
vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,
jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,
huoneissa on hiljaista ja hämärää.
Talot, mökit katuun kallistuvat,
torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,
takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,
päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.
Kadulle on jäänyt romu, parkki,
kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,
sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki
työntää kummituksen tavoin puihin pään.
Tuoll' on synagoogan taittoharja,
missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.
Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,
joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.
Katu on kuin tyly kasvattaja,
isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,
monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,
siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.