Katu on kuin lumppuri, mi kerää
hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.
Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,
kuljeksivan soittokunnan torvet soi!
Joka portista nyt päitä töytää,
nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,
mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,
katu elää, vanhan polskan tahti käy!
YKSIN.
Niin minä oon kuin kuollut talo,
kolkko ja korkea, harmaa talo,
syrjässä ihmisten valtateiltä,
harvoin siellä on juhla ja valo.
Harvoin ystävät käyvät siellä,
poissa pidoissa kaikki pysyy,
joskus vain tuuli portissa ryskää,
tokkopa sekään suojaani kysyy.
Siksi kuin siili kuoreeni painun,
sieluni portit kiinni suljen,
kestivieraita kaipaamatta
yksin yössä huoneessa kuljen.
Kuljen outona omaa tietä,
muiden polkua minä en pole,
uutimet alhaalla, kuollut talo,
porttini kilvessä: kotona en ole!
VINETA.
Kuljen kautta tyhjän kaupungin,
hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,
ikkunatkin katsoo katsein vierahin,
täällä elävät vain lapsuusmuistot.
Mikä hiljaisuuden äärettyys,
mikä auteus mun askeleissain kaikaa,
lyhyt kesä on ja pitkä syys,
miksi muistelen ma kevätaikaa!