Inehmo ja sammal Inkeri ja Yrjänä ritari Ahasveruksen lepopäivä Keira ja Svakko Uudenvuoden uni Paholaisen soitto Pyhäsaaren tarina.
I.
LEIPÄ JA LAULU.
Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä, jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa, kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta, ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta. Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren, maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.
Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon, harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu, miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. — Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden pöllyttämiä ilmahaikuja. — Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali, soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha, kultasali! — Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.
Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. — Jo kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan arkkiveisun tekijä.
Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle kättä ja tokasi:
"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään syöttelee, vai?"
"No mistä se arkkipiispa pyyhkäsee?"
"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien kauppiaalle."