Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa. Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. — —
Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se peruutettiin. — Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut, josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.
1896.
VANHA LEMMINKÄINEN.
Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa, ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin, naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren Johannan lähettyvillä.
Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen, juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä, ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä, juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.
Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat. Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä, ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.
Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein, suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde, sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle. Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä kotona oli sellainen…
Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. — Ja kun hän sieltä palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".
Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa ompelulla itseään elättäen. — Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" — "Vanha hilsahan se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli vakavaksi. — Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa nuuskaamisensa.