Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen. Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen. Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän onkin joutunut sen leikkipalloksi.
* * * * *
Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.
"Miten se pehtori jaksaa?"
"Tuossa tuo menettelee!"
"Viuluako se pehtori soittaa?"
"Soittaa… Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan hyppyset enään… tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta… enhän häirinne, minä tässä vaan meinaan, että… hm, hm!"
"Ei häiritsemisestä mitään!"
"Tässä meinaan, että hm… mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa, jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.
"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat… silloin kun minä olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"