"Soo, hm… niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.
"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.
"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.
"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi ja vilkutti toista silmäänsä, "— asia on sitä laatua, että ensi viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"
"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"
"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"
"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"
"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. — Näin meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä, hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla päivillään piikansa puoleen ja hm… ja kyllä minä siitä vanhasta hilsasta käräjöimällä pääsen!"
"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin", lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.
"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"