Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi, otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle uskollinen.
EPRA JA LAUKKI.
"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas… huis, löp, löp!" Epra höplitti ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa ikäänsä kysymässä. — Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.
Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.
Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa, jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.
Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri, ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli suulas ja sukkela kaupoissaan. — Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita rattaita sekä ylä- että alamäessä! — Jahka Epra pääsisi oman puodin puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra kerran ajatellut.
Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan. Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä, kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten ajatustensa lähtökohdan.
"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas ajatella.
Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle, tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän sitten haaveili tulevia asioitaan.
Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi, mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.