"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo, nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt… nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki, Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?" Epra halaili hevostaan.
"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen! Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!"
Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin. "Höp, löp, löp!" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!
Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen, huokasi syvään ja oli kuollut.
"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin. Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?… höp, löp, löp!"
Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa. Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo luullut hänen nauravan.
II.
INEHMO JA SAMMAL.
Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.
"Vai sinä minua vastustelet!", sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti siemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä. "Sepä ihmeellistä", virkkoi Inehmo, "etten minä tuota kiemurtelevaa, vihreäsilmäistä peikkoa voita!" ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. Ja noro oli sille avulias ja altis. "Sillä on ystävä", arveli Inehmo ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi päistikkaa ojaan. "Kirottu sammal!", huudahti Inehmo, "sillä on ystävä!", ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: "sillä on ystävä!" Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi: "Inehmo on sitkeä". Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli niin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. "Sielläkö sinä vilkuilet", sanoi Inehmo. "Sillä on sitkeä henki!" Ja Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin, että pöly pelmahti.