Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua… Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. — Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden aholla.

AHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ

Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen. Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen henkäyksensä.

Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi — — Hän istui kerran kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus… Silloin kuuli hän Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen, rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty: I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan, riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä sormellansa: "Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu, ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. — Hän pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen kuningas!" — Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. — Yöllä poltti hän savimajansa ja hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti, pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: "tule kuolema, lyö pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta saisin!" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. —

— Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. — Ainoastaan vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.

* * * * *