Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta. Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän silloin, että nyt oli taas hänen lepopäivänsä, oli unelmien uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta, hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui hän koko päivän kunnes tuli ilta. — Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta. Paratiisilintu lauloi: "Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä ei ole aikasi tullut!"
— Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: "ollos tervehditty, sinä ikuinen vaeltaja!"
"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet minut? —"
"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!"
"Minun on tässä niin hyvä olla."
"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät tuskat!"
"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo."
"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli."
"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt."
"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt kuin kulkurikoira."