"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani myrkytät?"
"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut, minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan siivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet, itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti, sillä minä olen totuus!"
"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!"
"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi… Kulta, kunnia, maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos…!"
"Jos…?"
"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan vuosisadan kääntyessä."
"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin…?"
"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!"
"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi. Sinä itse ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!"
"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan vuoden päästä! Hähhähhää!"