Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista kivisistä kasvoista. —
Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä. Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki santaan ristinmerkkiä.
KEIRA JA SVAKKO
Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli, vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.
Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen, jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus. Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän päilyväksi tyttäreksi.
Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.
"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!", puhui Svakko.
"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen, sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän, pimeän yön."
"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara, ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin huuhkaimen pesä!" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan, rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.
Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri, musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.