Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen kasvoillensa.
Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin hän valitti: "Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!" Tunturikulkijat ravistivat päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he. Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.
"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut, sumuihin sukeltanut!" ilkkui Svakko.
"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!" Ja Keira souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.
Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti. Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo. Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset, räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon, murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa, ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan. Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.
Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen, lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio, jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.
Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta päivän tyttärestä.
UUDEN VUODEN UNI.
Ylhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta valkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi huurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen kohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja tummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.
Mitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta vuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta, verta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän punertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä pesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy. Ne pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat heikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan tuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa oli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta eivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka sala-ovia ei kukaan tunne. —