Ulkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli lyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli kunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista ja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima. Tähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi itselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen usvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen liplatusta. Ajan aaltojen!
Mikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin jättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin ne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan himmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren. Ja suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat syntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se välkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi, uuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä taivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se uusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa julistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät kiiluvin silmin mustia vesiä.
Ja lapsi kalliolla puhui: "kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi niin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti maailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien heimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden turulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä ristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat silmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta ulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli monen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi kuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona elämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja raivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja ne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja taaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä olit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua nostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja sinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä sinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas lintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina kehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi ääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina hautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja heittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. — Mutta ajan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne. Siitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä itseäni ilmaise!"
Niin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä nousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä saloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla hääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen vieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja, sotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit kulkivat yli kuninkaiden. — Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja valtaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli vihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla turulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan, heleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät anteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki olivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä kultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui lentävä laulu:
Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus, sen silmä säihkyy sekä loistaa, se tuskan turjomia seppelöi ja niskoilta sen ikeen poistaa.
Se astuu alas vankityrmähän ja kahleet kukkavöinä vierii, se repii valheen vanhan naamarin, sen eessä sortomiehet kierii.
Se tukkii herjaajien suuret suut ja kytkee pahain voimain eljet, se nostaa orjan olan loasta ja tasa-arvoon kaikki veljet.
Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja, vapaus laakereitaan tuhlaa, kun kulkee vapaus kuin kuningas, siell' lauletaan ja siell' on juhlaa!!
1901.