Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, kullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen kirkkoon.

Paholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti esille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut, viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: "Mikähän kyläntaituri tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa kulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa."

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa alkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja mäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies, virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: "mene sinä polkemaan, kyllä minä urkuja hoidan!"

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus kaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen alla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti. Leveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli kummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan armo, majorin puoleen ja kuiskasi: "mon frère, olenhan aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan."

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa. Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle pilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä näille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja sanoi: "Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa, ma chère!" — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja selvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla kummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja puhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli kuultu. Pappi messusi: "Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika, millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!"

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä! — Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

"Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?"