Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se värjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville lampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. — Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat silmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa tanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi majori nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle rouvalle, jonka harmaat puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin, vastuksista huolimatta talutti majori hänet lattialle, heitä seurasivat jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha menuetti vanhan-aikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli maalaamaansa helvetin kuvaa, sen naurettavat peikot kiusasivat häntä rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin oli repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän köyhä taituri maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimolleen ja hän huokasi syvästi. Mutta soitto yhä paisui, sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se sähköitti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä, siellä palvelijat, mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut ikäänkuin olisivat tanssineet luuvalla kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän aamuiseen iloon, pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia niin, että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin mielilaulu hänen myrsky- ja teini-ajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella, ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy. Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen vanhat, syntiset varpaansa naksasivat, ja pohkeet ponnahtivat piirissä yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän olisi nauruun läkähtynyt, hän hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet olisivat räikyneet, kuului hirveä ramina ja räminä kuin sata härkää olisi ammunut, ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta. Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä ikäänkuin kirkontorni olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauvan siinä uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.

PYHÄSAAREN TARINA

Virski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur'pajari istui hovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen, suonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen eteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat, punaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla, vaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta kuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin polvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin suloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan. Sorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!

"Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen, tulta vereen!" huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien kasvoja.

"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä ruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule, hurmeen henki on päällesi tullut!" — Mutta pajari työnsi tylysti lempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä tikari. — Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi himmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin. Ovipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.

"Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?"

"En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit kaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle hiljaisen halavan."