"Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!"
"Kuule siis kirkkoni kirous!"
"Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki keihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki, syöksen sen sydänalahan!"
Virski tempasi seinältä karhunkeihään.
"Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!"
"Ei sitä valkaise taivaan tahko!" karjaisi Virski vihasilmä ja heitti mustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen keihäänkärki vielä värisi.
"Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman ennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en lepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi sielusi säveltä!" horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin Sulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen ylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat, mustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli Sulami poissa, poissa musta veli.
* * * * *
Virski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: "käy, etsi sielusi säveltä, käy, etsi sielusi säveltä!" Ja hän oli näkevinänsä vuoteen vieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt omaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella poimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän kuiskasi yöhön: "ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi sinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on levännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin peili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja kirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!" Hän sytytti sainion ja kulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn tuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa mereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui, veripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra seinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui. Ja Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla ja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin karjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka metsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat uhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.
Virski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan toitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret pitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen vastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja huumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä iltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta kannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä iltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka kädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa romahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.