"Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes itseäni?"
"Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua."
"Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että minä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin onkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää."
"Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?"
"Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan salamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa ja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei kukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään koskaan!"
Salaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi painanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson pohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin sadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat, suuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut turvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden hurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan helvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson seiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi ylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin. Kaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt onnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys vuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien jälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin auringonsäde.
Kuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski eteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän läheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden loisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä, vai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat samassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin vuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon, toisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan varjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen iskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin hänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan. Hän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata selkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja katosi laaksoon. — Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa tähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän nousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli muuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä salaiset sanat: "ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!" — "Minä otan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!" mumisi hän ja kulki kumarassa laaksoon. — Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen ruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan kesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.
* * * * *
"Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna", ajatteli Virski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat kaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut tai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa, hänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja itku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta naurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä pipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin poskin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä, jota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle. Kansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: "Oi, teitänne, hypyillä ja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä lietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä nostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen sieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan polttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte nousta. Oi, teitänne!" Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä soihdullaan ja sanoi: "sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano, aavistatko, missä pajarin sielu on?" "Pajarin? Olet ainoa, joka sitä kysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa on minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!" Löysä kansa vetäytyi kyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia. Muuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: "sinä sielujen kamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa vaadin vaan!" "Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!" huusi pajari. "Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa verikukkia!" huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: "hullu mies, joka etsii sielua", ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja pähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.
"Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei ilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei minussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa, minussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja väsyneitten majoihin." Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia taipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien tupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei enään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen porttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja tarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi kukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi kehtolaulua. "Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on kuollut?" sanoi pajari. "Minä liekutan hänen muistoansa!" sanoi äiti. "Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa, anna minulle surusi!" "En anna, suruni on minun ja se on suloinen." Hiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.