"Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla ristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime vuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan, ei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat toisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun kyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin yljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se karkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä, nyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari, laittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan minä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä neuvosherran."
"Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen lepokammio!"
"Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista kuolla myös", sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.
Virski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen pohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa ja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei istunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse kuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: "en minä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua herättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti samalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi", sanoi hupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.
* * * * *
Virski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa vanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: "Sinä etsit sielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta löydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin vannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat, köyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. — Mene aarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla, kullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi katsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin, korpi kimppuusi kävisi." — Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa hämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta ihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret kyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset harput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme yötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas. Silkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat vihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi väkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan niin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä kiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa kalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä, kaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen kirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että joutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen takana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset kultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja niiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen soiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän lähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen sydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta vesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa. Hänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen hiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko. Lähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma, kateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu, verikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja niiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan katseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva, välttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti hengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen katseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli viisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua. Veri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli, sitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin kupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen huulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt. Kyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle. Silloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi vihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään tanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän, jonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli nähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi pois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä, ja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät hänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät häntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske ja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat juoksivat hänen takanansa: "Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja, luonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole sykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et rakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona heläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse, kaadu, nouse, kaadu!" — Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja kätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui sen kurkkuun: "minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella sen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän", sanoi hän raivoissaan. Susi puri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä kokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään. Hän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen sivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän väsyneenä tien varteen maahan.
* * * * *
Virski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella, ja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat kruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa soivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein keskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne putosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi: "älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan sinulle sydämmeni!" Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen mustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili sitä ja kuiskasi: "lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle". Samassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin sävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa. "Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva ruusuni, hänellä on minun sieluni!" Ja mustalaiset osoittivat mykkinä taaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka yläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan. "Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii säveltä sinussa, joka sointuisi minuun." — "Kuninkaiseni, kultaiseni, sinä puhut suloisia sanoja", sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, "en voi antaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!" "Sielusi on veresi hurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka aatoksieni pohjia polttelee!" "Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli, moni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut." "Miksi käännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa sieluni palaa. Tule Sulami!"
Sulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen katsantonsa kalman kauheaksi. "Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja syleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!" — Virski väistyi ja katseli häntä kammolla: "mene pois, älä koske minuun, musta kuolema on jo sinut valiokseen vannonut." "Hahhaa, sinä olet pelkuri, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan veljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!" sanoi Sulami. "Minä tahdon elää!" huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen vaipui Sulami paalun juurelle.
* * * * *