Virski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut. Korkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja yhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta, löysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli hän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta oli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan luostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi valkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta turvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen luostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt luostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin nousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat mustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän silmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän nousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: "Veljet, kirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!" Samassa sekaantui aavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution saaren rantaan.
* * * * *
Virski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa. Hän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja usein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot kaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä kelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan hirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja souti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin rantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: "Veljeni, veljeni, avaa porttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen sinussa!" Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille, ja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi ontolla, oudolla äänellä: "miksi minut herätit, kuka olet?" — "Olen onneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi, minun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!" Haamu muurilta katosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja huokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä korkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät hänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka viides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin huomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen silmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.
Viidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä lumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja eksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi hänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi, oli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin tuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt. Lumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen ratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä pujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli ihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa ikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän käden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin kellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti ne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen veritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset kasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt. "Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa, nyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri avaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava henki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!" Hän kulki kellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu metsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin muuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se avautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä katsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren jään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen Viikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella valkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti Manalan mustaa rantaa. — — — Aamulla palvelevat veljet löysivät kuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen luolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä lasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski vihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.