Puukengissä Santtu vain kulki ja paatui,
möi, punnitsi väärin härskiä siikaa,
kuin hävystä jaalakin kyljelle kaatui,
ja vihreä lieju nyt peittävi vanhaa Anna-Ulriikaa.
Nyt ihmiset Santtua kiroo ja väistää,
ja toiset ne kiroo myös Anna-Ulriikaa,
mi nuorena tanssi kuin morsian häistään,
on moitteessa perää, se aikansa tanssi, mut moitteess' on liikaa.
Vahva Sanna.
On Sanna vahva, sen moni myöntää,
kuin hepo aurassa käy ja raataa,
on karski luonto ja tuittupää,
hän näsäviisahat luotaan työntää
ja saattaa painissa miehen kaataa,
lie tuuman neljättä kyynärää.
Ja tuonoin kolme kun Viron miestä
yöks pyrki pyytäen pieneen aittaan,
miss' yksin makasi Sanna vaan,
ne alkoi hellästi suutaan piestä
ja kujein uhkas ne oven taittaa,
mut Sanna neuvoi ne karsinaan.
Nyt rautakangin ja seipäin väänsi
ne vanhaa aittaa ja kumoon saivat,
ja Sannan saivat ne vihalle,
hän kohta asiat toisin käänsi:
"hoi, Viruputsitko silleen naivat!"
ja ryömi hameissa pihalle.
Hän koppoi yötyrit yrmekkäästi
ja hetken heilutti niinkuin vaa'alla,
ja telkes aittaansa pönkkäin taa.
Kun väki heräs, hän putsit päästi:
"Vai Viron sulhaset soutaa maalla,
ne kosii kummasti, hahhahhaa!"
Yötä odottaessa.
Päivä laskee kuin veripallo,
nokiset pilvet kuin pitkät jouhet,
sinimustat aallot raskaasti vyörivat, vaipuvat,
tulee yö. — —
Mutkaisin viivoin hämystä hohtaa rantojen hiekkavyö,
niinkuin kummitushaamut mykät ja harmajat
seisovat louhet.
On kuin hämöttäis Tuonelan rannat,
maata ei tuntisi elämän maaksi,
toivoton, ääretön tyhjyys, äänetön kaipaus rinnassa
kohajaa.
Mustia meriä syvyyden henki aatosta opastaa,
tulipunaisin purjein kuin läikkyisi pimeessä pinnassa
kuoleman haaksi. — —