Ei saa viekas meri niellä
vaikka monen myrsky kaas,
piltti on niin pieni vielä,
katsos, tuoss' on isä taas!
"Anna-Ulriika."
Niin, oisitte nähneet "Anna-Ulriikaa",
niin, Anna-Ulriikaa, kun laineille lähti,
ei missään niin kaunista saaristopiikaa,
se kellui kuin alli, kuin morsian norja, se loisti kuin tähti.
Ja oisitte nähneet Santtua silloin,
hän Anna-Ulriikasta oli niin ylväs,
kun matkoilta kotiin hän purjehti illoin,
hän seisoi sen kannella suorana niinkuin kirkossa pylväs.
Kas, kullattu nimi sen perässä kiilsi,
sen tervattu kansi, sen siniset laidat,
kun puhtahin purjein hän vesiä viilsi,
ja omatuntonsa viel' oli ehjä ja ehjät paidat.
Mut Santun tempasi naimisen tuuma.
— "Kakskymmentätuhatta jaalast' ei liikaa,
Ruissaaress' on tyttö, se miehiä huumaa!"
hän huusi ja nauroi ja ohjasi merelle Anna-Ulriikaa.
Ei paluuretkestä kerro hän koskaan,
kun Räävelinkiveen keulan hän murskas,
siit' asti hän alkoi penkoa roskaa,
hän nurkuu ja nylkee, on kiero ja kitsuri, huutavan hurskas.
Ei pyhänä ees nyt muuta hän paitaa,
on noessa naamakin kurttuisin juovin,
hän paikkasi Anna-Ulriikan laitaa,
se ränstyi ja ryskyi ja kehnosti nousi se tuuleen ja luovi.
Hän tuhannen ruplaa siit' olis saanut
mut intti ja näykki ja kihnasi kahteen,
nyt Anna-Ulriika on vuosia maannut,
se väsyi ja väistyi kuin vanhahko neito ja upposi lahteen.
Sen kullattu nimi ei laineilla loista,
sen purjeet on harmaat kuin Santulla hapset,
sen maine on mennyt, ei saane se toista,
sen kannella leikki ja aikansa mastoissa kiipesi lapset.