Niin hän jätti kodin rannan rakkaan
kuin ois kaikki kummaa varjo-unta.
Sulho kookas, keski-ikäinen
Martti vahti itse ruoriin tarttui,
ulapalle laski venekunta.
Pyssyt paukkui, kiljui jouhikäynät,
pitkä varjo lankes majakasta,
vastapäiseen saareen vene nous.
Vaimo kyynelsilmin taakseen katsoi
kuin ois eron tehnyt maailmasta.
Aavaa, ääretöntä vettä välkkyi,
kaiho nousi, vaipui taivaan rajaan,
kun hän kuuli meren kohinan
kuin se mumissut ois vihoissansa,
kun hän arastellen astui majaan.
Mutta äänet seuras sähinällä
huutain ontelosti oveen asti,
kun hän peräpenkkiin lyyhistyi,
itkien hän kiertyi äidin kaulaan,
katsoi ympärilleen raukeasti.
II.
Majakka kuin linna kalliolla,
niinkuin pipolakki kohos torninpää,
hartioilla pyöree rauta-aita,
rautarenkain kiinni veneet teloillaan,
luoto kupera kuin valas kaita.
Tornin ympärystää Martti kiersi
paksun lasiseinän luona kiillottain,
hakasiltaan vaateverhon poisti,
öljyn säiliöön hän kaatoi, tulen otti,
kauvas valokuula iltaan loisti.
Koko luoto hohti valkoisena,
meren tumma pinta välkkyi hopeissaan,
kaukaa höyrylaivan sauhu nousi,
yli pienen salmen ruskeen majan alta
majakalle nuori vaimo sousi.
Kiertoportaita hän torniin juoksi,
kantoi kahvit pöytään, vehnät vasustaan,
katsoi kaihoissansa mantereelle.
Martti söi ja mietti, äkkiä hän nousi,
hellään katsoi, silmät välkkyi veelle.
"Rakas Anni, mull' on vakaa luonto,
en voi nuorten lailla naista naurattaa,
pieni sydämmes on ikävissään,
mutta turvan löydät aina, hellän huolen,
muuten onnea ei mulia missään.