Iloviestin sulle sentään saatan,
katsos, poikani hän mulle kirjoittaa,
kuumeess' ollut maalla vierahalla,
kotiin kaipaa, tahtoo nähdä äidin haudan,
purjehtii nyt päiväntasaajalla."
Sanoi niin ja painoi Annin kättä,
vaimo kiitollisin katsein hymyili,
alas hiljaa hiipi hämärissä.
Hengessään hän näki laivan — maston alla
kalpeen miehen kultasätehissä. —
Viikot vieri yksitoikkoisesti,
meri soitti samaa vanhaa säveltään,
aamut askarsi hän kalatöillä,
illat majakassa; miehen hyväilyihin
niinkuin pakosta hän vastas öillä.
Mutta suru suli, tuli kumman tyyni,
outo onnen jano vaimon valtasi,
kun hän aamuin meren rantaa tutki,
majakkaan hän sousi, juoksi hilpeämmin,
kättä vapisutti kaukoputki.
Purjeet hohti, purjeet varjoon vaipui,
pois hän putken laski kuin ois pettynyt,
sitte nauroi hän taas uteluilleen,
ilkkui miehelleen ja puhui "pojastansa",
souti illan tullen lepopuilleen.
Mutta kerran harmaan aamun suussa
outo parkkilaiva luovi luodolle,
pieni kuutto lähti rantaa kohden,
vieras torniin nousi, Anni hiljaa seisoi,
suonet sykki, poskill' oli hohde.
Ja hän piili kauvan tuvassansa
eikä syytä tiennyt, vältti akkunaa,
hetken päästä astui vieras sisään,
tumma katsannoltaan, tuima tulennaltaan,
Anni katsoi poikaan vuoroin isään.
Kylmästi hän sanoi hyvänpäivän,
kylmästi hän puhui niinkuin vieraalle,
isälleen vain kertoi seikkailuistaan,
aamulla hän lähti maihin kirkkotarhaan
kuin vain äitiään hän tahtois muistaa.
Saaristossa niin hän kesän kulki
veikastellen kanssa saarten neitosten
aittain luona, illoin keinumailla,
taikka haahkaa väijyi aamuin luotikollaan,
purjein laski kauvas lakkapäillä.
Äitipuoltansa hän karsasteli,
Anni syyttä itki salaa kuistissaan,
silloin Martti isä poikaa moitti:
"etkö näe, kuinka hän on hennon hellä,
miksi sydämmessäs viha voitti?"