Risto maahan katsoi, kahden ollen
Anni käden laski hänen olalleen:
"raskaat ovat mulle nämä rannat,
isäs hyvä oli, korjas köyhyydestä,
äiti tahtoi... miksi kaunaa kannat?"
"En ma vihaa kanna, vaaraa vältin...
nyt ma tiedän, ken on äidin haudalle
kauniin muurivihreänsä tuonut,
tät' en kestä... olkoon rikos, synti...
onnen pikarist' en koskaan juonut..."
Kuiskas niin ja veti Annin luokseen,
taakse painoi pään ja huulet silmihin,
ulos lähti, syöksyi veden valtaan,
Anni heräsi kuin unen kahmailusta,
niinkuin vankka maa ois vierryt altaan.
Torniss' seisoi kookas Martti vahti,
katsoi tähtitarhain ikuisuuksihin
ja hän iloitsi kuin ennen häissä,
Riston, vaimon väli suli sointuvaksi,
onni, sopu kulki käsikäissä.
Risto Annin nosti punapurteen
uhitellen nuorta, hurjaa onneaan
saariin purjehtien marjaretkiin,
huimat halut paloi heidän povessaan
vaipuessaan hehkuun, hämyhetkiin. —
Isän valvoessa majakassa
Risto yöllä hiipi Annin kamariin,
vuoroin huume yltyi, pelko vuoroin,
milloin meri matki ilomarssejansa,
milloin vonkui valittavin kuoroin.
III.
Syksymarkkinoilta palas Martti,
vajasta hän oudon melun kuuli:
"Risto, perikatoon tiemme kulkee,
synkkä syvyys meitä luokseen vetää!"
kaameet sanat kantoi rantaan tuuli.
Martti hätkähti ja torniin nousi,
Risto, Anni katseen maahan loivat,
musta luulo kalvoi Martin mieltä,
jalat painoi, kun hän alas kulki,
kolmeen henkeen vaiti atrioivat.
Martti talven kulki kairamoiden,
mietti elämänsä kevätpoutaa,
kuinka ilo katoo kauneimmillaan,
lämmin onni synkkään sekasortoon,
sydämmessä yötä vaan ja routaa.