Risto hiihti taasen saarikyliin,
mustat railot välkkyi meren jäässä,
harvemmin hän kiersi hämyhetkiin.
Kerran Martti kysyi: "miksi, Anni,
öisin tuli tuikkii tuvan päässä?"
— "Hyvin itsekin sen tiedät, Martti,
sairastaissa otin yöllä tulta,
lasta poven alla sulle kannan..."
— "Kaksi varjoa oon nähnyt Anni,
ethän sentään mitään salaa multa!" —
Anni nauroi, Martti peitti harmin,
viikon yöt hän väijyi vaimon unta.
Kului kuukaus, öiset viimat vinkui
tornikomeroissa, hylkeet ulvoi
railon luona, myrsky pieksi lunta.
Kaikkialla tyhjää pimeyttä,
itse avaruuskin hälle ilkkui,
ja hän kammos omaa mustaa mieltään,
silloin kipenöiden hiljaa hetken
yli salmen tikun välke vilkkui.
Ylös kimmahti hän paikaltansa,
yli salmen kahlas yössä yksin,
kuumat kasvot painoi pieneen ruutuun,
niin hän kuuli Annin kiljahduksen
ja hän näki heidät sylityksin.
Pois hän pakeni kuin hourupäinen
eikä huutaa voinut kiroustaan.
Anni lattialla piiloon ryömi,
näyn nähneensä hän äsken luuli,
ja hän vaipui niinkuin kuiluun mustaan.
IV.
Kevättalven lumi suli jäältä,
meri ryömi, pyrki majakalle,
mantereelle siinti iljanteet,
huurteessa ja jäässä välkkyi jaalat,
missä ankkuroivat saarten alle.
Kevättä ei Martti kaipaellut,
ei hän heleään nyt voinut nauraa
ootellessaan tornin pääskyjään,
mastonpäissä vapaamatkaajoita
eikä kapisevaa kurjen auraa.
Kolkko koston aatos mieltä jäyti,
sairaat haavat, hirmut satapäiset,
pientä lastansa hän vihasi,
kun sen sinisilmiin katse sattui,
pian tuloss' oli ristiäiset.