"Hahhahhaa", hän nauroi kalseasti,
"poika pojanpoika yhtä kertaa,
rutsasiemen, sorja suku tosiaan,
koiran temppu, katunaisen ilve,
ei oo maassa missään tämän vertaa!
Poika hirteen, vaimo häpypuuhun,
minä itse väen pilkkatauluks,
porton lapsi puulla päähän lyötäköön
niinkuin ennen vanhaan, hyvään aikaan,
siin' ois aihe vaikka arkkilauluks!
Ei! Sen häpeän ma itse häädän
vaikk' ois neuvo itse saatanasta,
revin riettaan kohdun, raastan sydämmet,
tulkoon loppu, muuten menee järki, —
kasta pappi parka... mikset kasta? —
Kenen lapsi? kysyy pappi. Riston?
Laps on pojan veli! oiva pisto!
Lapsen iso-isä äidin mies...
kristikuntaan tämä kaunis käärö...
helvettihin kaikki... Anni, Risto!"
— Martti sylki, kulki kumarassa,
venesuojass' seisoi hajasäärin.
Risto jalkaan sitoi luistimet,
Anni itki, istui potkukelkkaan,
lammasturkkiin pienen lapsen kääri.
Martti ilkkui kädet taskuissansa:
"hehhee, nuoret... kyll' on teillä eljet,
viekää terveisiä papille,
kyllä Risto jaksaa toisen kerran...
kas, me ollaankin nyt vakoveljet! —
Lapsi minuun katsoo, katsoo Ristoon
niinkuin kahta heinäkuormaa aasi,
lopult' ei saa isää ollenkaan! —"
Risto juoksi, tarttui rintapieliin,
kiroten hän isän jäälle kaasi.
Anni väliin juoksi, pyysi, itki:
"etkö huomaa, että isä houraa,
tule, Risto, luistin jäähän lyö!"
Pian kelkka luisti kauvas jäälle,
Martti rantaan tyrtyi seiväs kouraan.
Martti torniin kulki vaahto suussa. —
Räystäät tippui, pirske loven viilsi,
pitkin jäätä säteet hyppivät,
hylkeenpojat leikki avannoilla,
viikset välkkyi, pienet silmät kiilsi.
Meri rautarinnoin jäitä särki,
rannan railo kasvoi monta jalkaa,
Martti itseksensä mutisi:
"sis, sis aallot, pienet, vihreet käärmeet,
juoskaa, juoskaa, kohta leikki alkaa!