Sis, sis... sinertävää reunaa syökää,
vetehinen hopeekruunun antaa,
kuka ehtii, pääsee kuninkaaks...
illan tullen saatte prinsessankin
sekä narrin, vauvan saaliin kantaa..."
Niin hän kuiskas, vuoroin pystyyn kimpos
punertavaa nyrkkiänsä puiden,
yhä yltyi iltahämärään,
valkeen sytytti hän, putkeen katsoi
yli jään ja mustain railonsuiden.
Tummat pilvet yli tornin kiiti
niinkuin aavemaiset velhovuoret,
aallot kalliohon kumahti,
hurja tuli syttyi Martin silmiin,
kun hän hämärästä huomas nuoret.
Vinhaa vauhtia lens jäällä kelkka
valon heijastaissa reunaa pitkin,
varjot vettä pitkin seurasi,
Anni vapisi ja painoi päätään,
vonkui jää ja paukkui, lapsi itki.
Mustat vallat, hurjat himot riehui,
tuulen pasuuna kuin härkä ammui,
Martti kumartui ja karjasi,
lampun rikki löi hän, peitti kasvot,
heti majakassa valo sammui.
Läähättäin hän seisoi kuunnellen,
kaikki elämänsä kuvat muisti
kuin ois käsi niitä siirrellyt.
Yöstä kuului kimee hätähuuto,
kuului molske, kelkka sulaan suisti.
"Hahhahhaa! Nyt kosi surma itse,
morsian sai vuoteen täksi yöksi!"
Martti nauroi, parta tutisi,
ohimoihin tarttui hän ja huusi,
tornin aukosta hän yöhön syöksi.
V.
Majakalta lähti venekunta,
vaan ei viulut soineet rantamalta
eikä ilopaukahdusten heljä kaiku,
iso musta kirstu, pieni valkoinen
näkyi pohjapuulla purjeen alta.
Herran keträ valoi mereen kultaa,
idäss' siinti taivaan porttipieli,
iloisesti juoksi pursi maata kohden,
iloisesti seuras aamun aaltoset,
teuhas tuuli, vanha kevytmieli.