Rukki hyrrää sukkelaan,
tulellansa pata kiehuu,
nuori vaimo askaroi,
posket hohtaa, tukka liehuu,
akkunassa tuuli soi.
Meri velloo vaahtoaan,
kumu jyskii kalliolla,
ruskaa rannan katajat,
merell' on nyt hurja olla,
kun vain loistais majakat!
Vaimo silmää varjostaa,
milloin tuutii sylilasta,
korvissansa kohajaa,
taivaan rannan halkeemasta
hurjat harjat sukeltaa.
Rantaan juosten tuskissaan
myrskyyn painain rintaa nuorta
laiturille ponnistaa,
niinkuin uhmais merta, vuorta
tarkastaa hän ulappaa.
Lehmä ammuu nälissään,
lattialle poukat räiskyy,
lapsi itkee, sammuu puu,
suolakuohut silmiin läiskyy,
taas hän tupaan kumartuu.
Ei nyt auta itku, ei,
kynsin hampain taasen työhön,
ehkä myrsky miehen lyö,
ehkä heittää yksin yöhön,
kova, karu tääll' on työ.
Huu, kuin huutaa vimmoissaan
myrsky taas ja lyö kuin rauta,
iskee maahan, majaan, huu!
Herra, taivaan isä auta,
kaikki huutoon hautaantuu!
Pakolainen.
Ma elämän purressa soudan
yli vilpoisten virtojen,
sädekylvyssä keväisen poudan
ma lasketan laulellen
ohi tuuheiden yrttisaarten,
ali taivahan kirjokaarten,
pois merelle tahdon, pois!
Ma irroitan purjeeni paulan,
ma laineilla kelluan,
ma myrskyn tuloa laulan,
ma lasken ja kohoan,
pois aatos riutoilta ryntää,
päin kuohuja keula kyntää,
ja purje on pullellaan.