Jää rannat, ne vilisten kiitää,
siellä nuoret ne karkeloi,
siell' lemmessä hetket liitää,
ja kaihon kannel soi,
siellä kulkee ne kukkaistiellä,
ja rauha ja lepo on siellä,
mun vereni rauhaton on.
Muut juoskoot iloon ja häihin,
siihen mulla ei aikaa ois,
ma tahdon lakkapäihin
näiltä raukoilta rannoilta pois,
ma keskellä ulapan vahdon
oman voimani tuntea tahdon
ja sieluni syvyydet.
Nyt tarpeen on uhma ja tarmo,
en enään kääntyä voi,
ei tarpeen oo sääli, ei armo,
kun surma edessä soi,
en näe minä enään maata,
ehkä myrskyyn hukkua saatan,
ehkä kuiluhun kukistun.
Elon entisen huntuhun peitin,
minä itseni tuulille möin,
pois pelastusrenkaat heitin
ja ankkurin murskaksi löin,
tääll' ehdolla elämän hinnan
läpi ristiaallokon rinnan
oman kulkuni mittailen.
Ei mull' ole rantaa, rajaa,
mulle vieras on isäini maa,
se kirous, joka mua ajaa,
ei enään mua ohjata saa,
mulle kohtalo ei saa kostaa,
itse itseni tahdon ma nostaa
yli synkän syvyyden.
"Tule ihana vapaus mulle
tai kuolema!" — tunnus on,
oi, elämä, elämä, sulle,
sydän sykkivi rajaton,
sinä valheiden, vaivojen rohto,
sinä epäily-öitteni hohto,
minut myrskysi keskelle vie!
Niin että ma karaistuisin
alla vihaisten salamain,
että vaaroista viisastuisin
mun hurjassa lennossain!
— Jos haaksirikko mun kohtaa,
salamoissa suo minun hohtaa
kuin kuohujen kuningas!
Salakuljettaja.
Vanha Lilja, — hän on kuollut jo —
kuulu retkistänsä kautta rantain,
rantaryttärit hän petti monet kerrat
kahvisäkit salaa maihin kantain.
Riianpalsamia lastinaan
jaala juoksi suoraan myrskyn suuhun
kilpaa tullijahdin kanssa karikoilta,
vaan ei lippu noussut mastopuuhun.