Kerran toi hän viinitynnyrit,
partaa silittäin hän hiljaa sousi,
silloin tullikoira oli kimpussansa,
äkkiarvaamatta jaalaan nousi.
Ruorimiehellensä kuiskaten
Lilja miehen saattoi kajuuttahan,
avas arkut sekä salkut, tyhjät kaapit,
Saksan renskaa pyysi maistamahan.
Syökär' urkki renskaa juodessaan,
miksi jaalan kansi tänään ryski.
"Juuttein laivarottia vaan pojat nuijii",
virkkoi Lilja viekkaasti ja yski.
Tultiin kannelle ja etsittiin,
Lilja huolissansa salaa huokaa,
maihin nappiniekka souti nyrpein mielin,
haistanut ei lainkaan tulliruokaa.
Lilja nosti hiljaa ankkurin,
siinä riippui viinitynnyritkin.
Lilja tuuleen luovi, vihelsi ja nauroi,
sormet souti pitkää partaa pitkin.
Omenapuun alla.
Kaunis ja kopea luotsin Jukka,
jok' oli saaren neitojen hukka,
asteli illansuussa,
hopea-ankkuri lakissa loisti,
narskuvat saappaat tahtia toisti,
nähnyt ei neitoja puussa.
Jukalla taas oli vaatteet uudet,
liivillä roikkui vitjat kuudet,
hymyssä liikkui huuli,
keikahti, vihelsi polskan parhaan,
astui jo lähellä omenatarhaa,
puusta kun tirskeen kuuli.
Omenapuussapa kolmisin voimin
neidot ne nauroi ja helmaansa poimi,
poskilla paloi hohde.
Inkeri tahtoi katseella jäätää,
Madli ja Katri hellästi häätää,
Jukka kun asteli kohden.
Inkeri liepeensä lehvihin peitti,
vasunsa Madli ja Katrikin heitti,
puuta kun ravisti Jukka.
Neidot ne miehen kunnian muisti,
nyrpeä Inkeri oksalta luisti,
polvilta luisui sukka.