Inkeri juoksi ja helmoja nosti,
toiset ne mädillä omenilla kosti,
siit' tuli hilpeä hoppu:
Jukan oli viiruissa sininen takki,
savess' oli silmät, ja ojassa lakki,
siin' oli Jukan loppu.
Postipäivä.
Vitkaan vierii pitkät talvipuhteet,
vanha kello kukkuu, säistää unta,
niinkuin villaan verhotut on puut,
saaret, riutat, aitat, salmen suut,
kaikkialla siintää heljää lunta,
mutta ulkoluotoon meri vapahana vyörii.
Vanhaa purjettansa vaari paikkaa,
karheet kädet silmunpäitä kutoo,
öljytakit, kintaat naulallaan,
mummo keinuu karmituolissaan,
tuli loimuu, päreen karsta putoo,
nuori poika valaa hyljepyssyyn luotejansa.
Mutta katsos, katsos lahden jäälle!
Potkukelkkojansa eukot lykkii,
luotsit suksillansa suihkailee,
koirat haukkuu, hameet kahisee,
silmät palaa, joka sydän sykkii,
niinkuin marjat pihlajassa nenän nuput hohtaa.
Musta pilkku liikkuu mantereelta,
mikä kirkas postipäivä sentään!
Posti-Vikki vetää venettään,
vuoroin hiihtää, rikkoo heikon jään,
kohta viikon viestit tupaan lentää,
hylkeennahkareppu niinkuin siipi selkää hyppii.
Tupa kalastajakansaa kiehuu,
kun hän mustan laukun vihdoin avaa,
pojat tunkee, vaari "silmät" tuo,
tytöt tirskuu, hiipii salaa luo,
vanha vaimo lehdistänsä tavaa:
rakas poika matkalla on taasen San Fransiskoon.
Lakan, musteen haju, poukkain räiske,
märän vaatteen höyry kiertää pöytää,
mutta kuistiss' yksin itkee neitonen,
kosteen kirjeen painaa silmillen. —
Ulos talvi-ilmaan pojat töytää,
nuori nauru kaikuu taasen, sauvat suihkii! —
Kaipaus.
Meren rannalla istun ja itken,
päivä se lännessä ruskottaa,
heleä on pilvi, ja harmaa on huoli,
ystävä tais mua uskottaa.