"Minä olen jo tähän väsynyt", sanoi Matsas.
"Niin olen minäkin", sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli kuolleita kaloja.
"Katsos tiiroja", huudahti Matsas, "nyt minä keksin jotain uutta!"
"Nehän kirkuvat kuin pienet lapset", sanoi Jyrki.
"Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enään lapsia", sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.
"Me olemme jo aikamiehiä", matki Jyrki.
"Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia."
"Minä tahdon olla paha!", sähähti Matsas.
"Niin minäkin, en välitä mistään", sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä ja katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.
"Ongitaan tiiroja!", huudahti Matsas.