"En minä", sanoi Jyrki arkaillen ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.
"Mikäs mies sinä olet, ei sinusta koskaan tule jungmannia ja tytöt nauravat sinulle."
"Ongitaan vaan!", sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.
Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitte jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylpeästi liitäen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet loistivat, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas yhä kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, hän nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi kyljellään ja kauniit teräsharmaat siivet tahraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.
"Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potkii", huusi
Matsas.
Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys… nykäys… kuolema… naurua.
Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras taidemaalari oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.
"Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen!" Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Mutta seuraus oli se, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitte istuivat he kauan vaijeten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: "Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas hyvin kauas ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?"
"Lupaan", sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle ja hänen rintansa sykki sillä kertaa rajummin niinkuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.
Sitte erosivat he.