Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."
"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"
Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi, viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."
"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."
Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin. — Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."
"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.
"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat vitsamme."
Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri, joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.
"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."
Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.