Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi tyytyväisyydestä.
Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien pilaamat kukkasilmunsa.
Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi, että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla orapihlaja-aitoja typistettävän.
Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"
Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin polttopuiksi.
Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."
Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta, mutta ne eivät sanoneet mitään.
Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.
Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti, että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni ihastuvat ikihyviksi."
Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne vaimoineen ja lapsineen.