Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä, niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja huokasi helpoituksesta.
METTINEN JA KIHOKKI.
Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja, lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja huikaiseva kun itse päivänsäde.
Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia, joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.
Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja, ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu, koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista mitään.
"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi mettinen mielistellen.
"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.
"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot, lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"
"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.
Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut valita sinut."