"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.
Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.
Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se. puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."
"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."
Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka venyi venymistään.
"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen toinenkin jalka limaan.
"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"
"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui nahkeaan niljaan.
"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi mettinen peloissaan.
"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki ja tyrkytti tahmaansa..