"En syö, en syö!", pörisi mettinen.
"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.
Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.
Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa. Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.
Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan karkulaista.
"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät mehiläiset.
Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi: "älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."
"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa mansikka, muu maa mustikka."
Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen, kielojen ja lemmikkien ympärillä.