KAARLO. Ireene, tunnetko sinä minut, aavistatko sinä tämän hetken jännityksen?
IREENE. Minä olen oppinut sinua tuntemaan Onnin vuoteen ääressä. Minä pelkään, minä en tahdo tietää…
KAARLO. Minä paljastan sinulle itseni. Minä en voi kantaa tätä hiljaista salaisuutta.
IREENE. (Kuuluu soittoa.) Hyvä Kaarlo, älä ilmaise sitä Onnin tähden, sinun ja minun tähden. Oh, miksi hän taas soittaa!
KAARLO. Älä halveksi minua. Minun täytyy se sinulle sanoa.
IREENE. Sinä teet meidät kaikki onnettomiksi, oi, Kaarlo.
KAARLO. Ireene! Minä olen onneton, minä rakastan sinua, kuuletko, minä rakastan sinua. Näinä kuukausina olet sinä ollut minun lähelläni, minun sydämmessäni, minä olen nähnyt sinun ihanan voimasi, sinun puhtaan sielusi. Päivä päivältä olet sinä kasvanut kiinni minuun, sinä elät minussa, sinä olet minun. Sano yksi sana, katso minuun, Ireene! Minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne, minä menen kauvas pois jonnekin syrjäiseen seutuun, jossa minä tahdon sinua muistella. Mutta sano minulle, että sinä edes hiukan rakastat minua, sen verran edes, että minä voin siitä elää. Niin, sitte tahdon minä alistua kohtalooni. Minä rakastan sinua, suutele minua kerran!
(Onni ja äiti ovella.)
IREENE. Ei, ei, minä en voi.
KAARLO. Yksi ainoa kerta, se korvaa minulle koko jälellä olevan elämäni tyhjyyden. (Tarttuu Ireenen käteen.)