ÄITI. Että Tuhkimo, joka kuuluu olevan tallipoikana täällä läänin linnassa, on minun poikani. Minä tulin nyt ilmoittamaan, että se meidän mökkimme Rimmesuon lähettyvillä paloi, kulovalkea sen poltti, minun ainoa lehmäni jäi liekkeihin, voi, kuinka se ammui surkeasti, oikein sydäntä vihlasi.
TÄHKIMÖ. Ja minun sikotarhani paloi elukoineen, ja kaikki rahani sulivat kuumaan tuhkaan.
ANNIKKA. Minun rukkini ja kirkkohameeni paloi.
TUHKIMO. Oh!
ÄITI. Niin, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä mieron tielle. Ja Annikka, tämä tyttäreni tässä sanoi, ettei Tuhkimo hädässä heitä, niin että ehkä linnassakin työtä saisi. Se Tuhkimo, minun poikani, lähti kotoa, sillä oli sellainen äkkipikainen luonnon laatu. Sentähden minä aina ajattelin, että kuinkahan se siellä maailmassa menestyy. Huimapää se oli, mutta perin rehellinen.
ANNIKKA. Ja minä sanoin silloin, koska Tuhkimo on rehellinen, käy hän kyllä elämän koetuksen läpi.
ÄITI. Mutta minä sanoin siihen: ei, Annikka, maailma on paha, maailmassa rehelliset ihmiset vetävät onnen arvonnassa lyhemmän korren ja aina niitä onnen onkijat työkkivät.
(Tuhkimo nyökyttää päällään.)
ANNIKKA. Katsokaas, kuningas nyökyttää päällään!
ÄITI. Kovin minä iloiseksi tulisin, jos Tuhkimon näkisin.