Äänetön, ääretön kello heiluu, päälläni kohisee musta yö, — vuoteelle vaivun ja kuuntelen yössä, koska se kello kerran lyö?
SINISESSÄ SIIMEKSESSÄ.
Tule pois, tule pois minun kanssani sinne siniseen siimekseen, siellä hellästi viritän värjymään sen koivuisen kanteleen.
Siellä solkikoivujen suojissa sinut vihreään salihin saatan, siellä pieniä pilviä katsellen saamme sammalvuoteella maata.
Siellä tahdomme unohtaa auringon ja hyräillen harhata vaan, siellä eksyen ehdymme löytämään sen salaisen, hämärän maan.
LYYLI.
Lyyli, Lyyli, lempeä Lyyli, Lyyli on kulkeva tyttö vain, lehdon lapsi ja onneni orjatar, Lyylin ystävänkättä ma hain.
Kuutamon helyissä kujat loistaa, huurteiset seinät on hopeissaan, niinkuin tomu ja tuhka on maine, mustia silmiä etsin vaan.
Huurteesta sairas sydämmeni värjyy, tule sinä kelmeä keijuni, kapsahda kaulaan, liverrä lintuni, etten ma ikävään kuolisi!
Lyyli, Lyyli, kaihda päivää, silloin ne pahat parjajat lyö, lykkyni Lyyli, suutele, suutele, muuten tulee se musta yö!