Ma muistan kellojen kuminan, kun emo mun syliinsä sulki, kun veräjän kuuset kumarsi, pois kirstussa taatto kulki.
Ma muistan, kun pihlajan oksasta ma veistin kulkurisauvan, kun kotini veräjää hyvästelin ja vieraissa viivyin kauvan.
Ma muistin ne kiiltävät saranat, ne naristen nauroi ja paukkui, mua vierahat veräjät ilkkuivat ja likaiset koirat haukkui.
Ma muistin pihlajan suhinan, kun mieronmatkoilla näännyin, kotiveräjän vesissä silmin näin, kun tutuille tanhuille käännyin.
Ma kuulin äitini kuolleeksi ja kodissa vierahat asui, koiruoho se peitti aittatien ja nokkoset kodassa kasui.
Se heleämarjainen pihlaja pinopuiks' oli pilkkoeltu, ja se vanha vihreä veräjä oli mustaksi maalaeltu.
HIDAS HIPPO.
Hän panee tupakan ja on niin kauvan vait kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait ja imee piippuaan ja katsoo salaa, kun väki pirtinpäässä illastaa. "— No, mitä Hippoon kuuluu?" "Siinä keikkuu!" — "Kai teidän maili' on kohta ohranleikkuu?" "Niin — — mitäs meillä!" — "Kylvöt kai jo itää?" "He, itää ne! Ei oisi hätää mitään… mut meidän mökki parast'aikaa palaa!"
MUSTALAISIA TALOSSA.
Ne tulivat ryveten ryysyillään kuin maantieltä pölyinen puuska, kumuvankkuri vapisi liitteissään, kävi ontuen hevospariluuska, ja aisankello se rämisten soi, väki musta se mankui ja mellakoi.