Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievarukko, Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt, Tamb… jo kylässäkin kiekui kukko, rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt. Kyntäjä herää ojennellen jalkojaan, kuokkansa kerää ja käy unissaan.
Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii, — tintit ja varpuset puissa piipittää — Tamb… hän viulunrokaa hellään pyyhkii, taivasta katsoo ja kerran hymähtää. Äänet jo hukkuu, Puuskan korvaan soitto soi, nurmelle nukkuu, kun paistaa koi.
ILTAPUHTEET.
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ne hämärät iltapuhteet ja isännän ilkku ja naisten naurut ja emännän nurjat nuhteet!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, kun ajatus hämärään hukkuu, ma kehräsin viimeiset villani loppuun ja tuvassa väki jo nukkuu!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ken koskisi oven salpaa; jos kyläinen vieras viivähtääkin, ei katso se neitoa halpaa!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ja voi mua onnetonta, on kultani maailman kylillä ja sinne on virstaa monta!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, kun hanki on kylmä ja syvä. — Voi, tulispa kulta ja kolkuttais, niin mieleni taas olis hyvä!
TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.
Ajaa myöhäinen matkamies, pohjassa liehtoo punainen lies ja vaihtuu vihreään juopaan, hämärä laaksohon laskeutuu, lumiset kentät aukeat, aavat hiiltyvän, himmeän sinensä saavat, pimeät petäjät huokaa ja huopaa ja tummuu punainen virstapuu.