Tiuvut kiiltää ja musta on tie, ruuna se korvansa taakse vie ja katsoo pellolle salaa. Jonossa multakuormat käy, viidasta vilahti valkoinen siipi, hiiren ajohon repo jo hiipi, ojassa ryömii ja ladolle palaa, kun haukku käy, vaan kylää ei näy.
"Hyp, hyp, paranna, ruuna, hoi!" Hakokirves jo pihalta soi, ja piiska käänteessä läiskyy, kavionkengät ne tulta lyö, näkyy jo sekaisin talojen sarjat, höyryvi kuuraiset ometan harjat, pajankin suulla säkenet räiskyy ja tähtihin puhkee musta yö.
"Hyvää iltaa… noo, ruuna siin';" — Tutuille tanhuille jouduttiin, kai pata jo tulella kiehuu, pihall' on sumuista sauhua; kuu se paistaa kuin lomasta seulan kullaten jokaisen männynneulan, saunasta päreen valkea liehuu, ja tallista kuuluvi laulua.
Ajaa kujassa matkamies, silmissä lämmin on kotoinen lies, ja hämärän haltia nyökkää, — "soh, soh, Ruuna, seiso jo… ptruu!" Kuistilla Mirri jo kyljellä kyrrää, Halli hyppää ja rukit ne hyrrää, reelle lapset luikaten hyökkää ja kaikill' on puhetta: hupu.. pupuu!
HIIHTÄMÄSSÄ.
Huurussa on kyläkunta, sinisauhut kaarestaa, yli aitain järvenjäälle hiihdän hiljaa talaan taa, kaikkialla siintää lunta, kaukaa Tellu haukahtaa, vonkuu jää ja paukahtaa.
Rannan raitaa peittää huurre, jääss' on joka avanto, ranteell' laajan lumivaipan vierii virran suvanto niinkuin sinimusta uurre; ulapoilta tuuli käy, eikä taivaanrantaa näy.
Sieltä kolme saarta hohtaa soutain päivänsilmää päin, lumitähdet välkehtivät yli hangen kimmeltäin, sinne nuori latu johtaa, hiihdän, että humajaa, sauvat jäähän kumajaa.
Pieni pilkku ladun päässä saaren varjoon kiemuroi, rintaan virtaa vilvas ilma, nuori veri viehkuroi, kun ma soljun vastasäässä, on kuin joka jänne sois, ponnahdan kuin poukka pois.
Kylän rannat kauvas jäävät, tuvan tulet himmenee, varislauma laitatuulta pellon poikki leijailee, savuun häipyy riihet, läävät; tiellä tukinvetäjät nään ja rinteen petäjät.