Syöksyn ohi saaritöyryn, päivä puhkee pilvistään, kukkulat ja kentät kiiltää hopeisissa helyissään, auringossa kuultaa höyry, pillistöön jo ennätän, eessä nään ma hiihtäjän.
Päivä paistaa iloissansa, paistaa silmist' impyen, raikas puna poskipäill' on, hymynsä on herttainen, huurteessa on kiharansa. Kummasta ma kompastuin, siin' on — Henna naurusuin!
VERÄJÄN-MIKKO.
Ojalla istuu veräjän-Mikko, sokeansuopea raajarikko.
Viisto on veräjä, vanha ja harmaa, harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.
Eihän ne kulkijat veräjää siedä, vastus on Mikkokin vaikkei hän tiedä.
Almuja antaa kulkeva kansa, Mikko se kopeloi sauvallansa.
Ei ole Mikolla iloa muuta, hyväillen silittää veräjänpuuta.
Ojalla syö ja ojalla makaa, nousee kuin kummitus veräjän takaa.
Myöhään ja myötään hän horjuen avaa: "kost jumal, kost jumal!" änkäten tavaa.