Helatuorstain virsi.
Helatorstain pyhät tulet loistaa, yli vetten helkalaulut soivat, kedon kukat päivää kumartaa, lehtoin vihreet urut ilakoivat.
Täm' on vanhain jäämein toukojuhla,
mua ei jäytää saa nyt Jahven kauhut,
nämä järvet, vuoret, vihreet haat,
niille kohoo kevään heljät sauhut.
Pakanainen sydämmeni heltyy,
mannun emolta kun saan ma voimaa,
kirkon kelloja ma pakenen,
jotka synnistä vain aina soimaa.
Auringolle, joka loistaa mulle
pitkän pimentoisen ajan takaa,
uhrin teen ma, taivaan kruunulle,
joka lämpöään niin hellään jakaa.
Korkeimmalle vuorelle ma nousen,
jot' ei kukaan astunut oo vielä,
turvealttarin teen nähdä sen,
joka laulain astuu laakson tiellä.
Jok' ei elon arvoitusta tunne,
haaveilee vain onnen ruusumaista,
uhrini kun sammuu sammaliin,
käyn ja etsin itselleni naista.
Niinkuin nuori jäämein metsämies,
otan hänet väkisin ja salaa,
jota elon yössäin etsin ain,
jota sielu hulluudessaan halaa.
Kannan hänet omaan maailmaani niinkuin luonto, joka lapsen sulkee, kauvas yli ikivuorten pois aurinkoinen henki hiljaa kulkee.
H:linna 28/V 1908.