Vuoritiellä.
Ken vuoritietä kulkee, hän aina yksin on, se tie, mi tähtiin viittaa, on jyrkkä, paluuton, hän teräviin erämaan kiviin siellä katujan jalkansa lyö, on kumppanina kuilut ja tumma, tyhjä yö.
Ken vuoritietä kulkee, ei luota itseen vain vaan ijäisyyden voimaan, ei uhmaa suotta ain, vain laaksojen laulajilla suurhulluus säkeinä soi, ken itsensä vain näkee, yön vuorta ei nähdä voi.
Ken vuoritietä kulkee, ei ennen rauhaa saa kuin kaaoksesta kerran hälle Kaanaa kangastaa, ja vaikk' olis valhetta kaikki, mitä näkee hän kaatuessaan, kuin Mooses hän kamppaeli, hän on nähnyt sen ihmemaan.
Per aspera.
Riemujen ruusuja lemmin, unhotin okaan, täytyykö vielä mun vaipua elämän lokaan? Vaaditko, elämä, multa tasaannusta vai tulta? Suuri on määrä mulla: suureksi ihmiseks tulla! Täytyykö tuli mun heittää toivoni siltakaariin, vaihtaa rakkausvuode vihattuun sairaspaariin, yössäkö henkisen hallan kerran jäähtyä vallan?
Ei, ei! Vaikka ma vannoisin tuhannen valaa, sairas ja nälkäinen sydän jäässäkin palaa!
Kesällä 1908.
Vanha viiri.
(Sisarelle omistettu).