Se loisti yli öisen erämaan, se loisti niinkuin aamu kultarannoin, ja kalma väistyi mua varjoillaan.
Sain tulta rintaan, nousin voimaan uuteen, taas elämälle sydämmeni vannoin, taas uskoin ihanuuden ikuisuuteen.
Katso, yli kedon kukkain.
Katso, yli kedon kukkain hiipii suven sulavuus, niiden kultateriin välkkyy tähtitarhain ikuisuus.
Sin' oot pieni kellokukka,
joka untaan soittelee,
kauneuden ikuisuudet
silmistäsi säteilee.
Istukaamme tässä illoin
kuin ois yllä lemmenpuu,
tähdissä sen latva läikkyis,
oksilla sen soutais kuu.
Siimeksessä sylityksin
turhat tuskat unohtuu,
nuoren, suuren tarinamme
kuulle kuiskaa lemmenpuu.
Kuu se valvoo valheitamme, kunnes näkyy harmaa maa, päivä nousee, — sammakkoina ihmisäänet kurnuttaa.
Mataleenan verivelka.
Sä annoit mulle mesimyrkkyä, kun vasen kätes maljaa välkytteli, sä oikeen käden kiedoit kaulahani ja käärmesielu silmissäsi eli.